Kevät

Syksyllä keräsin kaikki suruni ja hautasin ne puutarhaani.
Ja kun huhtikuu saapui ja kevät tuli vihkimään maan,
puutarhassani kasvoi kauniita kukkia,
erilaisia kuin kaikki muut.

Ja naapurini tulivat katsomaan niitä ja sanoivat kaikki minulle:
"Kun syksy jälleen tulee,
etkö antaisi meille näiden kukkien siemeniä
saadaksemme niitä omiin puutarhoihimme"?

-Kahlil Gibran -

Kävijälaskuri

Käyntejä kotisivuilla:13089 kpl

Blogin arkisto

Kohtaamisia

Tiistai 29.1.2013 klo 19:04

"Kiinnostavaa kentältä", 2/2013

Linkki Portti vapauteen -sivustolle

Pena ei halua elää vihassa ja katkeruudessa

16.1.2013

Kun Pena oli kymmenen, hän näki, kun naapurissa hakattiin ihminen kirveellä kuoliaaksi. Näky jäi lähtemättömästi pienen pojan mieleen. Penan koti sijaitsi alueella, joka oli täynnä rosvoja ja juoppoja.

Penan omakin isä oli alkoholisti. Humalassa hän oli väkivaltainen ja usein äiti ja lapset joutuivat pakenemaan lumihankeen.  Kun Pena oli kahdeksan, isä raitistui. Hän oli kuitenkin viikot matkatöissä, mistä Pena kärsi, sillä hän oli isän poika. Kymmenvuotiaana Pena tutustui tinneriin.

Elettiin 60-lukua. Ihmiset muuttivat maalta kaupunkeihin ja Suomessa pelättiin Neuvostoliittoa. Tšekkoslovakian miehityspäivän aamuna monet miettivät pakomatkaa Ruotsiin. Sinne lähdettiin sankoin joukoin myös paremman elintason perään, pakoon köyhyyttä, ahtautta ja ulkovessoja.

Radiossa soitettiin Fredin Kolmatta linjaa, Simo Salmisen Pornolaulua ja Aikamiehiä. Loppukesällä 1969 tuli suuri uutinen: "Iltatuulen viesti on pudonnut Listalta." Moniin perheisiin saatiin televisio. Suomi avautui maailmalle. 

Pena jatkoi tinnerin ja pillereiden käyttöä ja hänet siirrettiin tarkkailuluokalle. Se ei kuitenkaan auttanut asiaa.

Vankilan työntekijä uskoi muutokseen

Nyt istumme Kriminaalihuollon tukisäätiössä tyhjän työhuoneen sohvalla.  Pena on yksi Kalliolan Vahvasti tukien -ohjelmaan osallistujista.  Se on kurssi, joka auttaa vankilasta vapautuvia pääsemään kiinni arkeen ja irti päihdekierteestä.  

Pena haluaa korostaa, että suurin kiitos kaikesta kuuluu Suomenlinnan avovankilassa työskentelevälle Elisa Bergmanille. Tämä näki papereiden takana ihmisen ja uskoi Penaan.

Pena sai käydä avovankilasta käsin huumeriippuvaisille tarkoitetussa NA-ryhmässä. Sen jälkeen Elisa oli kertonut  Sillanpirtti-yhteisöstä ja Vahvasti tukien -projektista. Pena kävi  tutustumassa paikkoihin ja valitsi sitten Vahvat.

Aikamoisen rohkea harppaus viisikymppiseltä, joka on kiertänyt 34 vuotta elämästään vankiloita. Yleensä tällaisella elämäntyylillä kukitaan horsmaa alle viiskymppisinä.  Vankien keskimääräinen elinikä kun on vain 47 vuotta.  

Mutta kurkistetaan vielä Penan lapsuuteen. Penalle ei maistunut koulu ja huoltopoliisi toi pojan kotiin useita kertoja viikossa.  Isän väkivaltaisuus ei ollut loppunut raitistumiseen ja hän yritti hakata remmillä poikaa kunnolliseksi. Penaa kuitenkin kiinnosti kaikki kielletty. Kolme Penan ystävää paloi autiotaloon tinneribileissä.  

Vanhemmat päättivät muuttaa toiselle paikkakunnalle. Pirkanmaalla kaverit ihmettelivät, kun Pena hieroi liimaa sukanvarteen. He käskivät unohtamaan liiman haistelun. Uusi kaveripiiri ei juonut edes kaljaa.

Sitten perhe muutti pääkaupunkiseudulle.  Taas Pena kaveripiiri vaihtui mutta nyt huonoon suuntaan. Hän kuului diinareihin, jotka kävivät hakkaamassa pitkätukkia. Piti olla kova jätkä ja näyttää tytöille. Vankilaan Pena joutui jo 16-vuotiaana. Siellä tulivat tutuiksi pilvi, pillerit ja kilju.

70-luvun lopusta 90-luvun puoleen väliin Pena istui miltei koko ajan vankiloissa lukuun ottamatta vuotta, jolloin hän kävi armeijan.

Panssaritykistö onkin mielenkiintoinen asia. Siellä Pena liikkui ensimmäiset kaksi viikkoa siviilivaatteissa, sillä kukaan kapiaisista ei uskonut nuorukaisen pärjäävän. Ei hän uskonut siihen itsekään. Pena kuitenkin suoritti intin menestyksekkäästi . Maksakin puhdistui vuoden ajan.

Intin jälkeen Pena palasi vanhaan kaveripiirin ja uusien rikosten myötä vankiloihin. Pena ei enää pelännyt vankilaa. 80-luvun puolessa välissä vankiloihin alkoi tulla kovia huumeita ja Pena jäi amfetamiinikoukkuun.  Käyttö johti yhä syvemmälle rikollisuuteen.  Pena eli hurjaa elämää ja rikkoi myös vankilassa sääntöjä.

Hän ei pelännyt poliisia eivätkä häntä ahdistaneet putkat. Hän ei koe huumeiden heikentäneen mielenterveyttään eikä kärsinyt esimerkiksi paniikkioireista.  Joskus hän saattoi nähdä harhoja, jos oli valvonut viikkokausia.  Hän ei myöskään tunnustanut rikoksia ja jos tuomio tuli, hän lusi sen. 

Hän oli yhteiskunnan vihollinen, kolmastoistakertalainen. Sellainen, jonka papereita vilkaistaan ja ajatellaan, että toivoton tapaus.   

Pena syntyi uudestaan

Pena on ollut nyt kahdeksan kuukautta raittiina. Päihteet jäivät, kun lautta rantautui Suomenlinnaan. Vahvat-kurssi alkoi Suomenlinnassa ja se on jatkunut tähän päivään. Hän asuu Sörnäisissä soluasunnossa ja pääsee pian muuttamaan itsenäiseen tukiasuntoon jonnekin päin Helsinkiä.     

Pena kertoo, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi jäänyt suljettuun vankilaan. Vapautuessa hänet olisi potkaistu portista muovikassin kanssa kadulle. Päähän olisi mahtunut tasan yksi asia, kama.  

Avovankilassa Pena pääsi rakennushommiin ja viihtyi. Tämän hän osaa, maalata ja rakentaa esimerkiksi väliseiniä. Tulevaisuudessa hän voisi hyvinkin suunnata rakennusalalle töihin. 

Pena muistaa hakeneensa kerran 90-luvulla töitä päästyään vankilasta. Etsittiin haudankaivajaa. Isä oli usein tolkuttanut, että pitää rehellinen. "Mitä olet tehnyt aiemmin?", haastattelija oli kysynyt. "Olen ollut vuodesta -78 vankilassa," Pena vastasi. Seurasi minuuttien hiljaisuus. Viikkoja myöhemmin postiluukusta oli tipahtanut koneella kirjoitettu postikortti, jonka mukaan tehtävään oli löydetty parempi hakija.

Suomenlinnan jälkeen Pena oli valvotussa koevapaudessa. Pena arvelee, että pitkän käyttöhistoriansa takia hän joutui antamaan virtsanäytteitä muita koevapauslaisia enemmän. Hän oli kuitenkin päättäväinen eikä antanut "paskannielemisen" lannistaa.

Vahvoissa toimitaan viikkolukujärjestyksen mukaan.  Ryhmä tapaa kolme kertaa viikossa. Välissä kurssilainen voi varata ohjaajilta, Marikalta ja Markolta, oman ajan. Keskustelut, tehtävät ja vapaa-ajan vietto ovat auttaneet löytämään kauan kadoksissa olleen ystävän, Penan itsensä.

Pena kertoo ihmettelevänsä, kuka oli se mies, joka tunnettiin rikollispiireissä torpedona. Mitä tälle tyypille oikein oli tapahtunut?  Yksi syy oli varmasti väkivaltainen lapsuus. Väkivallasta tuli luonnollinen ja helppo tapa hoitaa asioita.

Pena on solminut uudelleen suhteet sisaruksiinsa ja tapaa äitiään päivittäin. Yhdessä he laskeskelivat äidin kanssa, että tämä oli käynyt katsomassa poikaansa yhdeksässä eri vankilassa. "Mä lupaan käydä joka päivä katsomassa sinua", Pena oli todennut sairaalle äidille. Isä on jo kuollut, mutta hänenkin kanssaan Pena ehti onneksi tehdä sovinnon.

Entä ystävät? Pena kertoo nähneensä silloin tällöin kahta veturia, jotka ovat raitistuneet.  Niitä muita hän näkee "piritoriksi" kutsutulla Vaasanaukiolla. He eivät ole vielä tarpeeksi vetäneet, mutta kannustavat kuulemma Penaa tämän elämänmuutoksessa. Niin hullu hän oli.

Omasta mielestään Pena ei ole muiden ikäistensä tasolla, koska hän ei ole koskaan elänyt normaalia elämää. Hän ei ole esimerkiksi maksanut koskaan kaupasta ostamiaan ruokia eikä bussimatkoja.  Jos hän näkee käsilaukun tuolilla, hän saattaa ajatella, miten helppo se olisi napata.

Joka päivä Pena kuitenkin huomaa itsessään pieniä muutoksia, pientä eteenpäinmenoa. Se Pena, joka kohteli muita ihmisiä huonosti, on jo täysin vieras. Hänestä on mukava olla ystävällinen ja pitää vaikka ovea auki perässä tulevalle. Hän ei halua enää elää vihassa ja katkeruudessa.   

Tulevaisuudessa Penaa saattaisi kiinnostaa rakennuspuolen lisäksi ehkä tyttöystäväkin, jos "joku nainen olisi niin kyllästynyt itseensä, että hänkin kelpaisi".

Haastateltavan nimi on muutettu.

Tavallinen elämä koukuttaa

Linkki Portti vapauteen -sivustolle

18.6.2012

Harri oli pirikoukussa lähes 30 vuotta. Harri opiskelee nyt unelmiensa ammattiin prätkämekaanikoksi. 

Sörkän vankilassa istuessaan Harri alkoi miettiä, minkälaista olisi elää ilman päihteitä ja rikoksia. Vankilasta vapauduttuaan Harri jätti huumeet ja alkoi opetella tavallista elämää. Viime syksynä Harri pääsi KRIS:n Valmiuksia työelämään hankkeeseen. Syksyllä Harri jatkaa opintojaa valmistuakseen unelmiensa ammattiin pienkone- ja moottoripyörämekaanikoksi. 

Harri on tullut jo hyvissä ajoin ennen sovittua haastatteluaikaa KRIS-Helsingin toimintakeskukseen.  Viimeisen vajaan vuoden aikana Harri ei ole myöhästynyt kertaakaan tapaamisesta, työharjoittelusta, koulusta tai kuntoutusryhmästä.

Toisin oli vielä parisen vuotta sitten. Harrin aikatauluja ja päivärytmiä säänteli tuolloin amfetamiini.

Koviin aineisiin Harri siirtyi täysi-ikäisenä, mutta päihdeura alkoi jo 11-vuotiaana.

"Asuttiin Maunulassa Helsingissä. Samassa talossa asui kaverini, jonka kanssa päädyimme niin sanotusti piireihin, joilta sitten saatiin ostetuksi viinaa, tupakkaa ja pilveä", Harri muistelee lapsuuttaan.

Vapaata kasvatusta 70-luvun malliin

Harri sanoo lapsuudenkotinsa olleen melko tavallinen. Vanhemmat olivat niin sanottuja kunnon ihmisiä, kävivät töissä, eivät juopotelleet tai käyttäneet huumeita. Tosin Harri kuopuksena sai tulla ja mennä hyvin vapaasti eikä hänen tekemisiinsä juurikaan puututtu.

"Kyllä me tehtiinkin kolttosia. Poliisit tulivat tutuiksi varmaan jo ollessani kymmenen ikäinen. Koulusta lintsattiin niin että poissaolotunteja kertyi huomattavasti enemmän kuin läsnäoloja. Läksyjä en tehnyt ikinä. Ei siihen paljon puututtu, opettajat ja reksi olivat kai tyytyväisiä kun minua ja kaveriani ei näkynyt."

Harri muistaa, että kerran opettaja soitti heille kotiin ja valitti 14-vuotiaan Harrin tupakoinnista koulun alueella.

"Äiti vastasi opettajalle, että polttaahan se poika kotonakin, ja löi luurin kiinni", Harri kertoo koulun ja kodin yhteistyöstä 1970-luvun jälkipuoliskolla.

Toisinaan Harria yritettiin kotona saada kuriin.

"Kerran minut pantiin kotona arestiin, mutta siedin arestia 15 minuuttia, ja kun asuttiin toisessa kerroksessa, niin laskeuduin ikkunasta ulos ja karkasin."

"Ajauduin jo pienenä mukaan rikollisiin jengeihin. Yritin päästä jo nappulana vanhempien tuttujeni kanssa keikoille, mutta eivät ottaneet, onneksi, mukaan."

Kultaisella kädenpuristuksella kohtalokkaat seuraukset

Peruskoulun viimeisellä luokalla Harrin keskiarvo oli 4,9. Harrin onnistui päästä kaupungille kesätöihin jo ennen peruskoulun päättymistä.

Siitä lähtien Harri teki aina välillä töitä ja työrupeamien välissä käytti aineita.  Viimeiset yhdeksän vuotta ennen elämänmuutostaan Harri vain käytti.

Harrin alamäki alkoi kun firma, jossa Harri oli töissä varastonhoitajana, myytiin ulkomaalaisille. Harri teki hulluna töitä kunnes hänet ja moni muu työkaveri esimiehiä myöten irtisanottiin uusien omistajien tehostaessa toimintoja.

"Loppuaikoina käytin jo töissäkin toisinaan piriä, jotta olisin jaksanut. Sitten sain lähtöpassit ja kultaisen kädenpuristuksen.  Ajattelin, että nyt voin vähän hengähtää ja vetää rauhassa vähän aikaa kamaa. Mutta se hengähdystauko venyi liki kymmeneksi vuodeksi", Harri kertoo.

Tuomio pani pohtimaan elämän tarkoitusta

Joulukuussa 2010 Harri sai ensimmäisen tuomionsa.  Sitä ennen hän oli istunut vain sakkorangaistuksia.

"Minulla oli periaate, että rikoksia tehdään niin että niistä ei jäädä kiinni. Ja hyvin onnistuinkin välttämään vankilan.  Ensikertalaisena kahden vuoden tuomiosta jouduin istumaan yhden."

Vankilassa Harri alkoi pohtia ensimmäistä kertaa, että elämässä voisi olla jotain muutakin sisältöä kuin päihteet.

"Noin 30 vuotta olin sekoittanut päätäni viinalla ja aineilla. Vankilassa tuumin, että josko seuraavat  30 vuotta tai ehkä enemmänkin elämästäni olisi jotakin muuta."

Suomenlinnan avolla vankilan työntekijä ehdotti Harrille Vahvat-ohjelmaa. Kalliolan Vahvat-ohjelmaan kuuluu tiivis päihdekuntoutus ja elämänhallinnan opetteleminen, jos osallistuja kokee sellaista tarvitsevansa. Ohjelmassa mukana olevat asuvat Kriminaalihuollon tukisäätiön tuetussa soluasunnossa.

Kohti uutta elämää

Kuntoutuksessa Harri joutui kelaamaan menneisyyttään, erittelemään tuntemuksiaan ja avaamaan elämänsä solmuja.  Se auttoi ja antoi varmuutta siihen, että hän pystyy muuttumaan.

Harrin koevapaus Kritsin soluasunnossa sujui mallikkaasti. Harri kävi kuntoutuksessa ja noudatti tiukasti sovittua viikko-ohjelmaa.

Harri harkitsi kouluttautumista huoltomieheksi, koska hän oli entisessä elämässään tehnyt huoltomiehen hommia.

Kiinteistöalan kartoituskoulutuksen aikana Harri kuitenkin tajusi, että hän ei halua huoltomieheksi.

"Työhön olisi kuulunut niin paljon siivoamista, että yhtä hyvin olisin voinut mennä SOL:lle suoraan siivoamaan ja saada palkkaa."

Infotilaisuudesta uusi suunta

Harri mietti, mitä seuraavaksi. Hän osallistui loppuvuodesta 2011 KRIS järjestämään tilaisuuteen, jossa kerrottiin koulutusmahdollisuuksista.  Harri keskusteli Valmiuksia siirtyä työelämään (VST) -hankkeen Minna Mäkisen kanssa ja kertoi Mäkiselle, mitä hän isona haluaisi oikeasti tehdä.

Harri oli pikkupojasta lähtien rakastanut moottoripyöriä ja pyörien rassaamista.  Nyt Harrin unelma prätkämekaanikon ammatista alkoi toteutua VST-hankkeessa.

Harri haki kahteen kertaan Sovinto ry:n järjestämille pienkonekorjaajaksi valmistaville kursseille. Harri ei ollut kelpuutettujen joukossa.

"Ajattelin, että p***le sentään.  Mutta Minna tsemppasi ja tsemppasi. Hän vakuutti, että  'kyllä me jotain keksimme' ", Harri muistelee viime syksyä.

Pian näin kävikin. Minna oli huomannut, että Työtehoseura kouluttaa pienkonemekaanikkoja. Harri haki kurssille ja tuli hyväksytyksi. Nyt Harrilla on kurssi suoritettuna.

"Yhtään kertaa en ollut poissa enkä myöhästynyt. Meillä oli hyvä porukka ja viihdyin erinomaisesti", Harri sanoo.

Seuraavaksi vuorossa on kolmen kuukauden työharjoittelu. Syksyllä Harri hakee moottoripyörämekaanikoksi valmistavalle kurssille, joka alkaisi lokakuussa.

Ajokortti takaisin

Harri suorittaa lähiaikoina uudestaan aiemmin menettämänsä ajokortin. Ilman ajokorttia on vaikea saada moottoripyörämekaanikon hommia.

Harrilta on mennyt ajokortti kahteen kertaan.  Nyt päihdelääkäri on antanut todistuksen Harrin ajokorttihakemusta varten.

Harri kertoo säästäneensä ajokorttia varten ensin toimeentulotuestaan ja sitten koulutuksen aikana työmarkkinatuestaan ja ylläpitokorvauksestaan.

Kaveripiiri uusiksi

Harri asuu omassa yksiössään Pohjois-Helsingissä Kriminaalihuollon tukisäätiön tukiasunnossa. Harri on tyytyväinen siihen, että hän saa asua tavallisessa kerrostalossa asuntolan sijaan.  Elämää helpottaa myös se, että Harrin ei tarvitse asua Itä-Helsingissä.

"Siellä on vanhoja kavereita, joiden kanssa en halua olla missään tekemisissä. Vaikka onhan niitä entisen elämän kavereita joka puolella."

Harri kertoo, että uuden elämän aloittaminen on tavallaan yksinäistä puuhaa. Kaikki vanhat tutut ovat huume- ja rikollisporukoista.

"Olen joutunut etsimään ihan uusia kavereita. Onneksi on KRISin ja Rediksen kaltaisia paikkoja, joissa voi tutustua vertaisiin ja saa tukea."

Rehellistä elämää on opeteltava

Harri muistuttaa, että vaikka hän sai riuhtaistuksi itsensä kertaheitolla ja ehkä melko helpon kuuloisesti eroon entisistä kuvioistaan, niin uuden elämän aloittaminen ei todellakaan ole ollut helppoa. 

"Olen joutunut menemään todella syvälle itseni kanssa.  Mutta täytyy vain luottaa itseensä ja siihen, että pystyy pysymään päätöksessään."

Harri sanoo, että hänellä ei ole sen suurempia tulevaisuuden haaveita kuin pysyä kaidalla tiellä.

"On tehtävä itselleen selväksi, että en tarvitse kuuta taivaalta vaan tyydyn pieniin asioihin.  Olen onnellinen, kun herään aamulla kuudelta pirteänä ja ilman tokkuraa. Tai siitä, että voin mennä kotiin työn tai opiskelun jälkeen ja katsoa telkkaria. Eikä sen telkkarinkaan tarvitse olla hienoin taulutelevisio."

"Ja onhan minun unelmani sitä paitsi hyvää vauhtia täyttymässä. Kurssin jälkeen haen töitä moottoripyörämekaanikkona, kun on paitsi koulutus myös ajokortti. Sitten maksan velkani ja ehkä sen jälkeen, joskus viisikymppisenä voin ostaa oman prätkän.  Sen enemmästä en voi toivoa", Harri sanoo.

3 kommenttia .

Kokemusasiantuntijuus rikosseuraamusalan työssä

Sunnuntai 13.1.2013 klo 15:35

"Kiinnostavaa kentältä", 1/2013:

The Road from Crime -elokuva on tuotettu osana projektia, jonka tarkoitus on auttaa ymmärtämään, miksi ihmiset irrottautuvat rikollisuudesta. Projektin johtajana toimii professori Fergus McNeill ja sen muita jäseniä ovat professori Stephen Farrall, tohtori Claire Lightowler sekä professori Shadd Maruna.

Dokumentissa Allan Weaver, entinen rikollinen ja nykyinen yhdyskuntaseuraamustyöntekijä esittää yksinkertaisen kysymyksen: Mitä voimme oppia entisiltä vangeilta, jotka ovat menestyksekkäästi irrottautuneet rikollisesta käyttäytymisestä ja ryhtyneet noudattamaan lakia?

Allan lähtee kotikaduiltaan Glasgow'ssa selvittämään, miten rikoksen ja rangaistuksen kierteeseen joudutaan ja miten siitä murtaudutaan uudenlaiseen elämään. Tämä vie hänet halki Britannian, kohtaamaan entisiä rikoksentekijöitä, entisten rikollisten toimintaryhmiä, yhdyskuntaseuraamustyön johtajia ja alan tutkijoita Lontoosta Washingtoniin.

Allan toteaa, että todelliselle muutokselle ovat tyypillisiä itsensä löytämisen ja keskinäisen tuen prosessit. Hän oppii, että rikollisuudesta irrottautuminen on sisäisen muutoksen prosessi, vaikka se lähes aina vaatii myös ulkopuolista tukea. Iso kysymys Allanille yhdyskuntaseuraamustyöntekijänä on, voidaanko näitä usein vaikeasti määriteltäviä muutosvoimia käyttää hyväksi ammatillisen rikosseuraamustyön kehittämisessä, kun ne ymmärretään paremmin.

The Road from Crime -elokuva on ostettavissa ja myös maksutta katsottavissa internetissä: (Linkki).


Suomeksi tekstitetty versio löytyy kohdasta Subtitled options / Finnish subtitled.


Käytännön työssä ja sen kehittämisessä maailmalla tällaista erikoisasiantuntijuutta siis osataan hyödyntää mm. rikosseuraamusalalla, kuten Suomessakin on tehty ainakin entisessä Kriminaalihuoltoyhdistyksessä. Varsinaisilla päätöksentekoareenoilla eli politiikassa tullaan Suomessa tässäkin asiassa hiukan jälkijunassa, ainakin joissain puolueissa: (Linkki).

Elokuvan kuvaus:

Vankilan portilla tuntuu olevan pyöröovi, josta noin 60 % vapautuneista vangeista palaa takaisin kahden vuoden sisällä vapautumisestaan. Vankilat ja ehdonalaisvalvojat ovat viimeisten sadan vuoden aikana tehneet melkein kirjaimellisesti kaikkensa kuntouttaakseen vankeja, mutta tulokset ovat olleet huonoja. Monet ovat sitä mieltä, ettei mikään auta. Viimeiset kymmenen vuotta kriminologit ovat kuitenkin keskittyneet ryhmään, jonka olisi pitänyt jo alun perin olla itsestään selvä tutkimuskohde: loppuihin 40 %:iin vangeista.

Ajankohtaisessa ja kiehtovassa dokumentissa Allan Weaver, skotlantilainen entinen vanki ja nykyinen ehdonalaisvalvoja (kirjan ”So You Think You Know Me?” kirjoittaja), esittää yksinkertaisen kysymyksen: ”Mitä voimme oppia vangeista, jotka ovat onnistuneet irrottautumaan rikollisuudesta ja päässeet kaidalle polulle?”

Dokumentti alkaa samasta paikasta kuin Allan Weaverin tarina: Allanin kotikaupungin kaduilta ja Barlinnien vankilasta, Glasgow’sta. Allan selvittää, miten hänen kaltaisensa ihmiset alun perin jäivät rikos- ja vankilakierteeseen ja miten he ovat päässeet uuden elämän alkuun. Matka vie Allanin Ison-Britannian halki Lontooseen ja viimein Washington DC:hen. Matkallaan Allan tapaa entisiä vankeja, entisten vankien aktivistiryhmiä, ehdonalaisvalvojia ja kriminologian asiantuntijoita.

Allan huomaa, että rikosoikeusjärjestelmä itse asiassa johtaa rikosten uusimiseen vankilasta vapautuneiden leimaamisen takia. Harva entinen vanki kiittää rikosoikeusjärjestelmää kuntoutumisestaan, kun taas moni syyttää sitä rikos- ja vankilakierteestään.

Lisäksi Allanille selviää, että aito muutos vaatii usein itsensä löytämistä ja muiden tukea. Ulkopuolisesta tuesta huolimatta rikollisuudesta irrottautuminen on yksilön sisäinen muutosprosessi. Dokumentissa entiset vangit kertovat yksityiskohtaisesti siitä, miten joku hämmästyttävä ihminen uskoi heihin silloinkin, kun muut olivat menettäneet toivonsa, sekä siitä, miten he huomasivat voivansa auttaa muita ja usein omia lapsiaan. He ovat irrottautuneet rikollisuudesta, koska he ovat löytäneet inhimillisyytensä, mahdollisuutensa sekä todellisen minänsä ja ymmärtäneet olevansa muutakin kuin rikostensa summa.

Dokumentin ja ehdonalaisvalvojana toimivan Allanin tärkein kysymys on, voiko nämä vaikeasti määriteltävät muutosvoimat pullottaa rikosoikeusjärjestelmän avuksi. Voiko rikosoikeusjärjestelmää parantaa ymmärtämällä rikoksesta irrottautumisen prosesseja? Miten rikosoikeusjärjestelmä muuttuisi, jos sen johdossa olisi Allanin kaltaisia prosessin läpi käyneitä henkilöitä?

Vastauksena kysymykseensä Allan löytää kiehtovan entisten vankien avustus- ja aktivistiryhmien maailman, jossa taistellaan rikosoikeusjärjestelmän uusien mallien käyttöönoton puolesta. Moni entinen vanki on Allanin tavoin löytänyt sisältöä ja tarkoitusta elämäänsä auttamalla muita välttämään samat virheet, jotka he ovat kerran tehneet. Heiltä saattaa myös löytyä ratkaisun avaimet jatkuvaan rikosten uusimisongelmaan.

Ajatelmia ensikatselun jälkeen:

Dokumentti tuntui vahvistavan monia niistä asioista joita aiemmin olen kuullut, kokenut, ajatellut ja kirjoittanut. Joistain, kuten erilaisista muutokseen tähtäävistä ohjelmista ja ryhmistä minulla on hiukan dokumentissa haastateltuja optimistisempi käsitys, joskin jo eduskuntavaaliohjelmassani 2011 sanoin näin: ”Itse näen tärkeimpinä onnistuneen vankeinhoidon kulmakivinä mahdollisuuden päästä päihteettömille osastoille (niille hakeutumista ei pidä palkita millään muulla kuin päihteettömyydellä, muutoin hakijoiden motiivit ovat väärät), mahdollisuuden työskentelyyn vankeusaikana annettujen näyttöjen mukaan joko vankilan omilla verstailla, yhteistyökumppaneiden ylläpitämillä työpaikoilla tai siviilitöissä, ja mahdollisuuden opiskeluun ja ammattitutkintoon. Ei paapomista, vaan mahdollisuus ottaa vastuuta omasta elämästään”.

Väkivaltaisuus siirtyy sukupolvelta toiselle, ja se on jos ei hyvä, niin hetkellisesti välttävä keino ottaa uhriutta haltuun. Rikollisten joukossa vankilassa ja vapaalla hankitaan syventävät opinnot elämäntapaan, joka alkaa piankin tuntumaan arkiselta ja itselle kuuluvalta.

Hyvässä tapauksessa elämään voi kuitenkin tulla erilaisia virstanpylväitä tai käännekohtia, joista polku voi kääntyä uuteen suuntaan. Tällaisia voivat olla vakaa parisuhde, työpaikka, joillekin armeija selkeine rajoineen ja järjestelmällistä elämää tuottavana organisaationa. Nämä muutokset voivat luoda pohjaa identiteetin muutokselle vaikkapa rähinöitsijästä perheenisäksi. Harrastukset, varsinkin perheen yhteiset mainittiin myös.

Vertaistuen merkitys korostui lähes kaikkien haastateltujen kohdalla; putsina oleva kaveri oli ensimmäinen toivon pilkahdus. Entinen vetämiseenkin johdattanut roolimalli oli muuttunut asenteeltaan, kävelyltään, siinä miten kohteli toisia. Jos kaveri oli onnistunut, ehkä itsekin voisi onnistua. Eli kuten vertaistyön asiantuntija Timo Varsamäki KRIS – Helsingistä nuorten syrjäytymistä käsittelevää esitelmää (linkki) valmistellessani kertoi:

”Vertaistyö KRISissä ei ole yksittäiseen ongelmaan tuijottamista tai osoittelua, vaan kokonaisvaltaista eheytymistä sosiaalisen yhteyden, harrastusten ja päivärytmin kautta. Tästä seuraa elämäntavan ja suhtautumisen muutos”.

”KRISin jäsenet ovat usein toisen polven syrjäytyneitä, joiden vanhempien ja tuttavien sosiaalisena perimänä siirtämät käyttäytymis- ja toimintamallit ovat hyvin erilaisia kuin ns. normaaliyhteiskunnassa. Vertaistuki on esimerkkinä toimimista; miten puhutaan, toimitaan, ollaan, ja toisaalta sen näkemistä, sanoittamista ja ymmärtämistä mistä ollaan tulossa. Fokus on kuitenkin siinä missä ollaan nyt, mikä on mielekästä ja vie sinne minne halutaan päästä. Avoimuus ja rehellisyys omista tunteista ei ole kuivanappailua ja ihannoimista, vaan toipumisen lähtökohta”.

Kuten huonot tavat ja tottumukset, myös rikollisuudesta irtautuminen ja uusien elämänsisältöjen juurruttaminen voivat tarttua. Kannattaa olla muutoksen tehneiden parissa, kiinnittyä voittajiin. Tartunta voi levitä jopa oikeuslaitokseen.

Bobby Commins, entinen rikollinen, UNLOCK-järjestön perustaja ajaa tasa-arvoa parannuksen tehneille vangeille. Menneisyys pitää voida jättää taakse ja ryhtyä veronmaksajaksi. Positiiviset roolimallit ovat tärkeitä. Auttaminen ja vertaistuki on kahdensuuntainen prosessi, yhtä arvokas auttajalle kuin autettavallekin.

Mark Johnson UserVoice-järjestöstä kokee mahdollisuuksia olevan vähän, vaikka vertaistuki koetaan muutokseen pyrkivien keskuudessa hyvin tärkeäksi. Rikollinen ja addikti luulee elämänsä olevan hallinnassa. Vasta asiantuntija, toinen entinen rikollinen voi saada läpi ajatuksen, ettei tuo elämäntapa tuo menestystä.

12:n askeleen ohjelmaan sitoutuneet vangit kertovat, että muutos on tuskallinen. On luovuttava vakaumuksista ja tutuista selviytymiskeinoista. Naamion riisuminen ja roolin jättäminen tuntuu kuin vanhan ystävän menettämiseltä. Kivulias prosessi ei useimmiten tapahdu hetkessä. Parisuhde, perhe, lapset ja läheiset ovat tärkeitä elämänmuutoksessa.

Liz Dixon ja Nick Paul London Probation Trustista sanovat, että rikollisuudesta irtautuminen vaatii yhteisöä, perhettä ja ihmissuhteita. 10-15 vuotta sitten valtasi alaa usko siihen, että ihmisiä voidaan muuttaa oikeissa ryhmissä ja oikeilla kursseilla. Pesuveden mukana lensi jotain pois, ehdonalaisvalvojien ammattitaito huononi. Ennen ehdonalaisessa olevia kohdeltiin luovemmin, yksilöinä.

Ex-vankeja kaivattiin vetämään ryhmiä, joiden päätavoite olisi valaa tuomiotaan suorittaviin uskoa siitä, että muutos on mahdollinen. Tämähän on Suomessa jo tuttua ja käytössä olevaa toimintaa, jota itsekin olen tällä hetkellä mukana tekemässä Kriminaalihuollon tukisäätiön työntekijänä, ja jota KRIS tekee myös. Suomi on monessa rikosseuraamusalan kehityssuunnassa aivan maailman kärkirintamassa, ja vierailijoita tuntuukin riittävän siihen tutustumassa. Paradoksaalista kyllä, monilla internetin keskustelufoorumeilla kaivataan Suomeen sellaista kovempiin rangaistuksiin ja puolin ja toisin koventuviin asenteisiin perustuvaa, kaikkialla epäonnistunutta vankeinhoitoa, joka sitä harjoittavissa maissa on johtanut vain puutteellisen sosiaalipolitiikan korvaamiseen vanhanaikaisella kriminaalipolitiikalla ja rangaistuslaitosten verkostolla. Yhdysvalloissa toteutettua yksityistämistä on väläytelty meilläkin, Jenkeissähän noita yksityisiä vankiloita omistavat seriffit, tuomarit ja muut kriminaalipuolen toimijat, mikä ei varmasti ole täysin ongelmatonta.

Ylijohtaminen on luovan, itsenäisen työotteen ja muutoksen arkkivihollinen. Epäonnistuminen on osa muutosta. Toivon vieminen luo pohjaa äärimmäiselle käytökselle. Kun ihmisestä välitetään, hän voi nähdä oman käytöksensä ja elämänsä muodostavan jyrkän kontrastin yhteiskunnan kanssa, ja haluta mukaan jälkimmäiseen.

”Jos olisin 30 vuotta sitten sanonut Parkhurstin johtajalle, että tapaisin kuningattaren, saisin OBE-arvonimen (Brittiläisen imperiumin komentaja), antaisin neuvoja pääministerille ja apulaispääministerille ja monille ajatushautomoille, hän olisi vienyt minut sairastuvalle psykiatrien pakeille ja olisin saanut hullunpaperit. Niin kuitenkin kävi. Ja se osoittaa muille, että toivoa on aina, vaikka tilanne olisi mikä”.

- Bobby Commins -

1 kommentti . Avainsanat: kokemusasiantuntijuus, rikosseuraamusala, Rise, rikostausta